Tyhmä teinipoika peruutti parkkipaikalla autoani päin. Ei suostunut antamaan vakuutustietojaa, joten soitin poliisin. Puskista loikkasi tämän jätkän kaveri joka kuulemma näki kaiken. Varmasti... Hän kun saapui paikalle useampi minuutti myöhemmin ja itse kertoi olleensa käynnistämässä moottoripyöräänsä, joka oli pysäköity parkkiin nokka edellä perä kohti onnettomuuspaikkaa. Hän siis a) käynnistä moottoripyörää istumatta sen päällä ja katsoi vastakkaiseen suuntaan tai b) omistaa silmät niskassa, jotka näkevät päässä olleen kypärän läpi. Poliisia ei kiinnostanut tippaakaan, he eivät ottaneet yhtään kuvaa, joten tuskinpa asiaa voi selvittää jälkikäteen. Lommo autooni tuli vielä kylkeen, joten aika vaikea luulisi, huom! luulisi olevan minua syyttää, mutta ehkä ajoin autoani sivuttain... öö... tai jotain. 

Aloitin lukemaan Annukka Kyytisen kirjaa diagnoosi: rintasyöpä ja minua kirja kosketti syvästi. Niin samoja tuntoja, niin samoja pelkoja, niin samoja ajatuksia. Ja tietysti sai vollottamaan. Suosittelen ko. kirjan lukeaan, jos vain saatte käsiinne sen. Paljon asiapuoltakin.

Katsoin loistavan ja todella todella koskettavan elokuvan: Siskoni puolesta. Ja tietysti itkeä vollotin silmät punaisena. Elokuva ei sortunut mässäilemään, eikä liiemmin kaunistelemaankaan asiaa. Siinä ei ollut onnellista loppua eikä muutenkaan epilogi lopussa ollut mikään imelä, että kaikella oli tarkoituksensa ja nyt olemme kaikki parempia ja hienompia ihmisiä. Olen Jodi Piccoultin kirjan lukenut, mutta silti elokuvasta pidin. Kirja ja siis elokuva kertovat tytöstä Annasta, jonka sisar on sairastunut viisivuotiaana akuuttiin promyelosyyttileukemiaan ja kun sopivaa siirrettä ei löytynyt, vanhemmat pyöräyttivät sellaisen: Annan. Anna on yhdentoista vuoden ikäänsä mennessä luovuttanut niin trombosyyttejä, valkosoluja, luuydintä, kantasoluja, napanuoraverta kuin punasolujakin. Nyt olisi vuorossa munuainen. Anna päättää laittaa pisteen tälle kaikelle, mutta moni ihminen, varsinkin äiti ovat eri mieltä asiasta. 

Eilen olin työpaikalla pohtimassa työhönpaluuta, joka ei ole mahdollista, koska työkaverini (mitkä kaverit??) eivät kestäisi kevennettyä työnkuvaani, vaikka se siis näkyisi myös palkassa. Aha, just. Minulle siis maksetaan mieluummin istumisesta kotona. Että vietiin sitten sekin matto alta. Mitähän sitten alkaisi tehdä? 

PÖLJÄÄ EI OLLUT, pelata maailman tai suomen tai ainakin tämän talon suurinta jätti carcassonnea. Yhdistimme kaksi peruspeliä ja noin kahdeksan lisäosaa! Mukavaa oli, mutta aika kauan se kesti. 

Ai niin, koska minulla on diagnosoitu 2001 astma, kiljuin niin kovaa että sain käyttööni lähes vuosittain tai joka toinen vuosi kuurina tarvitsemani kortisoni+avaavalääk-piipun. Jee.