Tuntuu että kaikilla muilla on perheensä, tekemistä, ihmisiä ympärillä, paitsi minulla. Minulla ei ole kuin aikaa ja tuska sisälläni. Tuntuu ettei kukaan jaksa tai halua kuunnella mitä minulla on sanottavana. Miksi jaksaisikaan, kun ei ole kuin kipua ja tuskaa. Surua. Yritin palata normaaliin työhöni, mutta eihän siitä mitään tullut. Vahvoista kipulääkkeistä huolimatta. Nyt kaikki on tyhjää. Elämä, kalenteri, sähköposti. Tulevaisuus. Ei ole mitään eikä ketään. Huomaisiko kukaan jos häviäisin? Tunnun olevan vain välttämätön paha ja taakka. J. Karjalaisen numeropalvelublues sopii hyvin tähän viestiin:

Olin niin yksin, niin yksin,
voitteko kuvitella;
Mä soitin numerotiedusteluun,
että saisin jutella.

Kaunis tytönääni sanoi,
täällä on kaksi samannimistä;
Mä sanoin: Anna kumpi vain,
mä en välitä.

Olen niin yksin, niin yksin,
voitteko kuvitella;
Mä soitin numerotiedusteluun,
vain että saisin jutella.

Te olette sairas mies,
hän sanoi ja sulki puhelimen;
Mutta en ollut sairas,
olin vain yksinäinen.

Yhtä hyvin se olis voinu sanoo,
vaikka jotain tähän tapaan;
Nähdään puolen tunnin päästä;
silloin olen vapaa.

Samoin Juice Leskisen kaksoiselämää:

Yksinäisyys ympärillä joskus ottaa hahmon ihmisen.
Tiedän mitä haluan tiedän miten vähään kykenen.
Yksinäisyys sydämessä, katkeriksi pisaroiksi tiivistyy.
Siinä yksinäisyyden on seuraus, siinä on sen syy.