Sain kutsun kyselytutkimukseen koskien teho-hoitoa. Kyselykaavake oli suhteellisen pitkä ja yksityiskohtainen ja vastasin kaiken mikä vain koski minua. Oli ihmeellistä kuinka valtavan vaikeaa, tuskallista, mutta myös puhdistavaa oli kirjoittaa kokemuksistaan. Kun olin vastannut kysymyksiin minua alkoi oksettaa ja ahdistaa kun muistin ne kamalat kokemukset sieltä. Kyselyssä kirjoitin ja tässäkin haluan muistuttaa, että kokemani vääryydet olivat/ovat yhden ihmisen kömmähdyksiä. Kokonaisvaltaisesti hoito teho-osastolla oli hyvää, muutamaa idioottia ihmistä lukuunottamatta. Tässä vielä lainauksia tekstistäni:
 
Alussa sairautta vähäteltiin ja minua esim. komennettiin hengittämään rauhallisemmin/paperipussiin.. Myöhemmin jotku hoitajat kohtelivat kuin spitaalista, koska sepsiksen syytä ei tiedetty (tarttuvaako?). Yksi hoitaja myös uhkasi antaa vahvaa rauhoittavaa lääkettä (serenase) jos en alkaisi nukkua.

Mitkä asiat lisäsivät turvallisuuden tunnettani osastolla: Hoitajat kohtelivat kuin täysjärkistä ihmistä, juttelivat, kertoivat mitä tapahtuu. Pitivät kädestä kun pyysin. Hoitajat ja lääkärit kuuntelivat minua ja vastasivat niin hyvin kuin tiesivät.

Mitkä asiat vähensivät turvallisuuden tunnettani osastolla: Tiuskiminen, käskeminen, komentelu, alentuvasti kohtelu, huomauttelu. Oman kännykän käyttö oli kiellettyä ja kun omainen soitti huoneen puhelimeen ei annettu puhelinta minulle ettei se "likastu".
Iltavuorossa esim. annettiin puudutussuhketta nieluun, kun kurkku oli tuskaisen kipeä ja hoitaja selvästi yritti kaikkensa helpottaakseen oloani. Yövuorossa taas kun pyysin kipulääkettä sanottiin etten voi saada koska verenpaine on niin matala. Kärsin siis useita tunteja kivusta ja minua käskettiin vain pärjätä. Ja toki taas uhattiin rauhoittavalla lääkkeellä vaikka minulla oli kipuja. Myöskin jos liian usein yöllä pyysin asennonvaihtoa annettiin kipupistos, vaikka kipu johtui selän puutumisesta.. En pystynyt itse vaihtamaan asentoa lainkaan.
 
Omaiset saivat olla paikalla todellä vähän. Äitiäni oltiin jatkuvasti ajamassa ulos ja hänen käskettiin levätä ja ajatella omaa itseään yms. On toki ymmärrettävää että hoitotoimenpiteiden ajaksi käskettiin pois, mutta miksi muutenkin, sitä ei kerrottu ja edelleen huone oli tosiaan yhdenhengen, eikä mitenkään ahdaskaan. Äitini yritti kysyä koska saisi vierailla. Hänelle vain sanottiin ettei kannata tulla ja että hänen pitää kerätä voimia. Hänen läsnäolostaan ei kuulemma sedaation (nukutuksen) aikana olisi hyötyä..

Puhelut estettiin hyvin pitkälle niin että yhdistettiin huoneeseen asti, mutta luuria ei annettu minulle. Äitin läsnäolo olisi rauhoittanut ja helpottanut oloani paljonkin, samoin puhelimessa puhuminen edes kerran. Lähimmälle omaiselleni, eli äidilleni ei ilmoitettu kun minut oli sedatoitu (nukutettu), yhdistetty respiraattoriin (laitettu hengityskoneeseen) ja sidottu kiinni sänkyyn, vaikka hänen käydessään illalla olin jutellut hänen kanssaan normaalisti.