Yleensä Indica ei oikein ole uponnut, mutta tämä laulu kolahti, ja kovaa. Itkettää, kun joku on saanut paperille noin hyvin minun omia tuntojani. Muutettua sanoiksi sen miltä minusta tuntuu, mitä minä kaipaan ja tarvitsen.

Pidä kädestä kiinni, jos jalkani horjuu,
kanna kun korteni maahan sortuu,
varjoista valoihin lentää anna.
Siipien suojassa kanna.
 
Sillä heikko on henkeni onnen orja,
temppeli sillä vain hento sorja,
kanssani kuljethan poikki tän sillan,
aamun ja viimeisen illan.

Mä nään eessääni kastuneet laudat,
osa niistä jo katkennut pois.
Joen kuohuissa kuolleiden haudat,
niiden luonako paikkani ois?

Silmät suljen en katsoa saata,
kun ei rannalle toiselle näy,
eikä jalkojen alla oo maata,
minun askeleet orpoina käy.
Ja nyt välissä synkän taivaan ja virran,
pyydän sua auttamaan!

Ja kun silta se tuulessa keinuu,
olin valmis jo luovuttamaan.
Tunsin kuinka sun sormesi tarttui,
käsivarteeni voimattomaan,
ja kun köydet mun sillan alta pois sortuu,
päästänyt et silloinkaan.