Usein kun kerron tai puhun sairaudestani jollekin, nousee monelle mieleen yksi kysymys. Miten sairastunut haluaisi että häntä kohdeltaisiin? Tietenkään en voi tai voisi vastata kuin omalta kohdaltani, joten neuvon kysymään sairastuneelta reippaasti tai yksinkertaisesti tarjoamaan apuaan niin, että sairastuneen on kuitenkin niin halutessaan helppo siitä kieltäytyä.

Mutta mitä minä haluan tai olen halunnut ystäviltäni? Paha mennä sanomaan. En lainkaan tiedä. Minusta olisi hienoa sanoa, ja toisaalta siinä on totuuttakin, etten kaipaa kuin sitä samaa ja samanlaista vanhaa ystävyyttä en mitään ihmetekoja. Mutta mitäs kun kaipaankin? Mielelläni ystävä saisi olla ajatustenlukija.

Pitää olla kiinnostunut sairaudestani ja minusta, muttei saa urkkia, kysellä liikaa, pölöttää vain siitä asiasta eikä varsinkaan kysyä tyh-mi-ä.

Pitää osata auttaa, muttei saa kohdella kuin vajaälyistä eikä hyysätä.

Pitää kertoa omasta elämästään ja murheistaan aivan niinkuin ennen, muttei saa leuhkia sillä kuinka hyvin menee.

Yritä siinä sitten olla!

Itse toivon ystävältä että saan kertoa kun minua huolestuttaa, saan puhua kun haluan ja kuuntelet minua. Jaat edelleen kanssani omat ilosi ja surusi. Ojennat vaivihkaa kätesi kun en enää jaksa, nappaat painavan kassin käteesi. Lohdutat, rakastat ja hulluttelet!