Kun tuntui että tulen hulluksi ja räjähdän kappaleiksi pelkästä harmistuksesta, kaivoin esiin suomen syöpäpotilaat ry:n tekemän kirjan Selviytyjän matkaopas.
Päätinpä siis kopioida tähän parhaita paloja siihen liittyen.

Kun sinulta kysytään se ainainen kysymys, joka tulee sen jälkeen kun on kertonut syövästä: "Paljonko sulla on elinaikaa?"
On paras vastaus siihen: Entäs itelläs?

Seuraava on niiiin totta ja siksi syöpä-elokuvat ovatkin stereotypioineen kaikkineen niin hauskoja:

Jos elokuvassa joku sairastuu syöpään, se tarkoittaa
useimmiten sitä, että henkilö kuolee lopussa. Sitä
ennen henkilöltä lähtee tukka päästä, hän
oksentelee ja kärsii käsittämättömistä kivuista.
Sairauden aikana hän ei kykene tekemään yhtään
mitään. Loppuelämä on synkkää ja pateettista.

Mutta pakkohan se on tunnustaa, etteivät elokuvat väärässä kaikessa suhteessa ole. Olen menettänyt hiukseni NELJÄ kertaa, olen oksentanut kaikki mahdolliset sisäelimeni niin nenän kuin suunkin kautta ulos. Olen riutunut, jäänyt kivoista asioista paitsi ja kärsinyt sellaisista kivuista mitä ei voi uskoakaan todeksi.

Menen riutumaan olohuoneeseen. Mitä tehdä, kun jalat ei kestä seisomista, makuuhaavat makaamista ja haavat pakaroissa istumista.

ps. Turren vuokra-aika taitaa jatkua