Sepä se. Kävin perjantaina Ateneumissa tutustumassa tähän ainutlaatuiseen näyttelyyn. Pitkään, jo viime syksynä suunnittelimme ystäväni kanssa lähtevämme näyttelyä katsomaan. Kuitenkin syksyllä vellovassa influenssa-epidemiassa päätimme me kaksi vastustuskyvytöntä odottamaan rokotteen tehoa. Sitten minä jouduin nopealla aikataululla leikkauspöydälle ja kun alunperin näyttelyn piti päättyä jo tammikuun alussa, saimme haudata haavet nähdä tämä näyttely. Kuitenkin kun näyttelyaikaa jatkettiin, päätin selvitä sinne omilla jaloillani. Maanantaina kuitenkin jo totesin ettei näillä jaloilla ole mitään asiaa ulos, saati Helsinkiin. Pakko olisi lähteä pyörätuolilla, mutta ystäväni ei pysty minua siinä työntämään kuin ihan tasaisella pieniä matkoja. Onneksi hetkin pohdittuamme saimme mukaan ystäväni poikaystävän, sillä hänellä oli samaan aikaan joku kiinnostava meeting. Kaikki hyvin. Hän voisi työntää ja auttaa minua kynnyksissä ja kokkareissa matkalla Ateneumiin.

Torstai-iltana sitten yhdeksän maissa selvisi, ettei ystäväiseni poikaystävä pääsekään tulemaan meille avuksi. Meinasi koko reissu lässähtää kasaan siinä vaiheessa. Soitin ekalle Helsingissä asuvalle ystävälleni Sallalle ja hällepä sopi tulla mukaan reisuttelemaan. Varsinkin kun pystyin lupaamaan ilmaisen sisäänpääsyn Ateneumiin. Niin taas menivät kaikki suunnitelmat uusiksi ja tarvitsin hieman apua myös äidiltä ja toiselta ystävältäni, mutta pääsimme kuin pääsimmekin junalla Helsinkiin. Konduktöörit ja muut junaheput olivat valtavan ystävällisiä ja avuliaita, vaikka mukanani matkustikin ilmainen jänis-avustaja. Helsingissä Salla oli meitä vastassa ja niin pujottelimme jäisessä ja kokkareisessa tietyömaameiningeissä Ateneumille.

Taas oli vastassa avuliaita ja ystävällisiä ihmisiä ja kaikki oli tehty helpoksi liikuntavammaiselle. Salla työnteli minua välimatkat ja minä kelailin itse saleissa ja ihastelin sitä kolmattasadatta naisenpäätä. Paljon oli ihmisiä katsomassa, mutta hyvin antoivat tilaa kun minä kelailin heitä päin ;) No ei vaineskaan, antoivat hyvin tilaa että näin kaikenlaiset taulut ja patsaat. Saimme myös salakuljetettua laukun pyörätuolini kahvoissa, jonne mahtuivat kaikkien tarpeelliset kännykät ja kukkarot. Kiersimme kaikki kerrokset läkähtymiseen asti ja sitten vielä ostoksille Ateneumin kirjakauppaan. Paljon sieltäkin piti kaikenlaista haalia, mutta vihdoin WTC:hen namille pastalle. Taas muistin kuinka vaikeaa on olla liikuntavammainen. Piti valita ravintola mihin pääsee pyörätuolilla ja kun sellainen löytyi, ei siellä pääsyt vessaan mitenkään edes huonoilla jaloilla. No söimme ja nautiskelimme ja käväisimme vielä Amerikanihmeet-kaupassa, josta piti ostaa kaikenlaista hassua amerikanmaalta. Kiireen vilkkaa täyteen junaan ja kohti kotia. Kotona maistui kyllä uni! Mutta mukavaa oli!