Tänään olen jaksanut itkeä kyllä hyvinkin paljon. Olen vain niin totaalisen huonoa seuraa. Kokoajan väsynyt, kipeä tai edellämainituista johtuen äkäinen. Kaikki vaan vaikuttaa kaikkeen ja syöpä on läsnä joka hetki. Joka ikinen. Todella tyhmiä esimerkkejä:
- Haluan itse ajaa autoa, sillä silloin en voi pahoin.
- En välttämättä jaksa syödä lautasta tyhjäksi, edes ravintolassa.
- Saatan nukahtaa hyvänkin leffan aikaan.
- Ihan perushajukin saattaa saada minut huonovointiseksi.
- Käyn paljon suihkussa, ja vaihdan vaatteita, ei turhamaisuuttani vaan koska hikoilen kuin mummo.

En minä tahallani ole vaikea. En minä tahallani tee asioita väärin. En minä tahallani. Siksi yritän olla hiljaa ja iloinen, muttei tämä pieni kulkija silti jaksa loputtomiin. Toisaalta jos en valita, eivät muut tiedä/ymmärrä kuinka paha olo minulla on. Kuinka paljon minuun sattuu.

Ympärilläni on ihania ihmisiä. Kiitos heille. Tuntuu vaan etten voi heidänkään niskaansa kaikkea vyöryttää, puhua aina sairaudesta ja valittaa. En tiedä miten päin olisin. Tiedän henkisen kääntelyn pahentavan fyysistä oloani, vievän voimia taistella, mikä olisi tässä tilanteessa tärkeintä. Haluaisin vaan niin kovin toimia oikein, olla ihan tavallinen kiva minä. Sellainen joihin ihmiset ovat ihastuneet. En haluaisi olla itkevä känkkäränkkä. En minä (vieläkään) tahallani.

Toisaalta olen tullut varovaisemmaksi ihmisten kanssa. En halua että minuun sattuu, no kukapa haluaisi. Tiedän etten kestä sitä. Hajoan. En enää oikein osaa päästää ihmisiä lähelleni, luottaa heihin. Mitä jos he pettävät? Mitä jos he eivät jaksa?

Kaikesta tästä huolimatta, tarvitsen rinnalleni jonkun, johon luottaa, johon tukeutua, iloissa ja suruissa. Voisinko saada sellaisen, voisinko? Voiko kukaan jaksaa minua? Voiko?

Inhoan kaljuani. Minulle ei sovi mikään pipo. Hitsi.