Vinkeä Väkkyrä haastaa kaikki bloginsa lukijat tänään pysähtymään aiheen äärelle; miten Downin syndrooma on koskettanut sinua? 

Hei uintiystäväni!
Tapasin sinut viitisen vuotta sitten kun täällä meidän kotikaupungissa järjestettiin jokakesäiset erityisuinnit. Kun tulin sinua vastaan taksille, arvasin että meillä on edessä mukava viikko. Siitä uimahallin pihasta alkoi meidän viikon kestävä kumppanuus. Vaikka olit kaikista pojista pienin, olit myös kaikkein sitkein. Ensimmäisenä olit vedessä ja viimeisenä sieltä nousit. Kertaakaan et valittanut kylmästä. Minua oli varoiteltu, että saattaisit heittäytyä avuttomaksi kun pitäisi riisua tai pukea päälle. Minä siinä olin hitaampi ja avuttomampi kuin sinä, jolla oli uimahousut jalassa keskimäärin kymmenessä sekunnissa. Pukeminen sujui hieman hitaanpaa, mutta kun muisteltiin, että seuraavana päivänä olisimme taas tulossa uimaan, sujui sekin homma reippaasti. Eväiden syönti oli myös yksi päivän kohokohdista ja taisivat sinulle minunkin evääni maistua, jos erehdyin poistumaan pöydästä hetkeksi. Tämän tiiviin viikon jälkeen olen sinut tavannut usein pikaisesti ja aina tervehdit minua reippaasti hymyillen. Sinusta on kasvanut jo iso ja ahkera koululainen. Toivottavasti valloittava naurusi jaksaa raikaa edelleenkin!