Nyt on todellinen syöpäviikko takana. Alkuviikosta kävin katsomassa elokuvan 50/50 ja pidin siitä todella.  Olihan se pinnallinen ja jonkin verran asiavirheitä sisältävä, mutta silti samalla koskettava ja tunteita herättävä sekä hauska. Vaikeilla asioilla saa ja pitää voida laskea leikkiä. Itse en ainakaan jaksaisi taisteluani ilman että välillä löisin koko taudin leikiksi. Kun esim. lääkäri puhui minulle ns. turhan röntgensäteilyn riskeistä, kysyin mitä siitä aiheutuu, leukemia? No se minulla jo on. Suosittelen elokuvaa syövän kokeneille, syöpää nähneille ja heille joilla ei ole mitään kokemusta syövästä. Se sopii myös minkä tahansa vakavan sairauden kokeneille, sillä päähenkilö toi hyvin esille sen hetkellisen avuttomuuden ja epätoivon, josta kuitenkin oli mahdollista nousta. 

Syöpäviikkoon on viitannut myös lukemani kirja Jodi Picoult: Sisareni puolesta. Se perustuu tositapahtumiin, jossa pohditaan siskon velvollisuuksia, mittatilaus/varaosa-lapsia ja ala-ikäisen itsemääräämisoikeuttaan omasta kehosta. Anna on luovuttanut siskolleen Katelle istukkaverta, punasoluja, valkosoluja, luuydintä/kantasoluja ja paljon muuta. Nyt olisi munuaisen vuoro. Koko perheen elämä on aina pyörinyt vain ja ainoastaan harvinaista leukemiaa (APL) sairastavan Katen ympärillä. Sisarukset Anna ja Jesse ovat jääneet ikäänkuin tuuliajolle, josta on ikävähköt seuraukset. Nyt Anna on kuitenkin päättänyt haastaa vanhempansa oikeuteen, jotta hän saisi ensi kertaa itse päättää omasta kehostaan ja siitä luovutettavista osista. Mutta samalla hän kokee tappavansa siskonsa Katen. 

Koskettava, ajatuksia herättävä, niin helposti samaistuttava kirja naurattaa ja itkettää samalla. Tuntuu kuin teksti olisi välillä omasta kynästä. Tässä muutama samaistuttava kohta. 

"Jo puolessa minuutissa tajuaa, että kaikki suunnitelmat on peruttava ja pyyhittävä yli joka ainut merkintä, jonka on mennyt kalenteriinsa raapustamaan. Mutta menee kokonainen minuutti, ennen kuin oivaltaa senkin, että normaali elämä on ollut vain pelkkä illuusio"  (Juuri tältä minusta tuntuu kun löydetään uusi ongelma tai syöpäsolut taas ilmoittavat olemassaolostaan)

"Jokaisen, joka kuvittelee ihmisen pystyvän itse hallitsemaan elämäänsä, olisi syytä astua leukemialapsen kenkiin. Tai hänen äitinsä saappaisiin."

Kirjasta on myös tehty elokuva, joka saa minut ainakin itkemään aivan valtoimenaan, vaikka ei edes ole niin traaginen kuin kirja.