En ole kauheasti kirjoittanut blogiin, vaikka ajatuksia ja tuntemuksia riittää. Tuntuu ettei oikein ole mitään jaettavaa kenenkään kanssa. Lähinnä olen pahalla päällä ja vihainen. Sytostaatit ovat selvästi vauroittaneet kehoa enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Tieto näistä asioista tulee tipottain ja tuntuu etteivät lääkärit halua edes tunnustaa että hoito tappaa potilaan eikä sairaus.

Tämä vuosi on vapaaehtoistyön vuosi ja sen kyllä olen itsekin huomannut. Minut on saattanut tavata monenlaisissa tapahtumissa. On toimittu rastipäällikkönä partiotaitokilpailussa, pohdittu mihin on kadonnut yksi suunnistuksen kilpailija ja nautittu hyvästä ruuasta ruokamessuilla. Toisaalta tällaiset tapahtumat tuottavat runsaasti iloa ja katkaisevat tylsän arjen kotona, mutta jokaisessa tapahtumassa on mukana myös pieni pala surua. Miksi minä en pysty? Miksi en pääse? Miksi en voi harrastaa sitä mitä haluan?

Ainainen taistelu apuvälineistä, elintärkeistä hoitovälineistä, oikeuksistaan terveydenhuoltoon syö jaksamista. Aina ei vain jaksa tapella Kelan, kunnan, työnantajan (ison kaupungin suurin työnantaja, muttei tunne lakia) ja muiden tahojen kanssa. Lomakkeen lomakkeen lomaketta, sadatta todistusta, puhelua, pompottelua.  

Paljon iloa, paljon surua, tasapaino joskus heilahtaa väärälle puolelle, mutta eespäin kohti uusia murheita ;)