Kävin maanantaina katsomassa Virpi Suutarin uuden dokumentin Auf Wiedersehen Fin(n)land. Kyseessä on satojen suomalaisten tarina, neljän tytön suulla, siitä kun he vuonna syksyllä 1944 lähtivät Lapista vetäytyvien saksalaisten mukaan kuka minnekin ja mistäkin syystä. Kun pääosa näistä naisista palasi suomeen vuoteen 1948 ei heitä otettu avosylin vastaan. Heitä halveksittiin, he joutuivat karanteenileirille kuulusteltaviksi ja kertoipa eräs nyt jo lähes yhdeksänkymmpinen rouva vielä tänävuosinakin kuulleensa huutoja "saksalaisten makuualustasta".

Virpi Suutari on mediassa kertonut, että elokuvan valmistelu oli todella vaikeaa. Moni kertoi tarinansa, muttei suostunut kameran eteen, moni ei edes suostunut puhumaan asiasta. Elokuvassakin eräs saksalaissotilaan poika yrittää tivata äidiltään ennen kuin salaisuus painuu maanalle äidin mukana, mitä tapahtui ja miksi, mutta äiti ei suostu kunnolla vastaamaan. Niin arka ja vaikea aihe on. Vielä on ilmassa katkeruutta, surua, kaipausta ja menettyjä lupauksia.

Ja jotenkin aina ne nuoret tytöt odottivat parempaa maailmaa. Lähtivät suomesta ryssää pakoon saksaan, joka oli raunioina, takaisin rakkaaseen suomeen, jossa heidän päälleen syljeksittiin.

Kaikesta surusta huolimatta elokuva oli koskettava ja puhutteleva. Minulle hieman liian taiteellinen ja tuijotteleva, sekavakin, mutta koskettava kaikin puolin.

Video elokuvasta: http://www.forrealproductions.fi/movie/42 ja