Jaksoimpa lukea jopa sen tänään, vaikka muuten olen ollut pääasiassa pahalla päällä. Sunnuntai-liitteen pääsivulla oli juttu 67-vuotiaasta psykologista Katriina Koskelasta, joka sai kaksi vuotta sitten kuulla sairastavansa tappavaa keuhkosyöpää. Silloin hänelle annettiin elinaikaa vain 10 kk. Sitkeydellä ja osittain varmasti saaduilla hoidoilla hän on elänyt näin pitkään. Oli koskettavaa lukea toisen syöpäpotilaan mietteitä elämästä ja tulevaisuudesta ihan konkrteettisesti. Lohdullista tietää että joku muu ajattelee samoja kysymyksiä kanssani.  Mitä kun ei viitsi ostaa uutta sohvaa kun ei usko ehtivänsä nauttia siitä? Mitä kun pelkää kipuja enemmän kun kuolemaa? Mitä voisi jättää lähimmäisille muistoksi itsestään? Miten suunnitella omat hautajaisensa niin etteivät lähimmäiset kauhistu? Kuinka reipas pitää jaksaa olla?

Katriina Koskela on saanut kaipaamansa toivoa uusista yksityisistä syöpäklinikoista ja lääkkeistä. Hän on myynyt mökkinsä ja osan omaisuudestaan rahoittaakseen mm. virushoitoja. Itse olen aika kaksijakoinen näiden asioiden suhteen. Ensinnäkään virushoidot auttavat pääasiassa vain kiinteitä syöpäkasvaimia sairastavia, ei siis minua. Toiseksi niistä on kuitenkin suhteellisen vähän tutkittua puolueetonta tietoa. Toisaalta julkisilla varoilla ei kaikkea, jopa parantavaa hoitoa, pystytä maksamaan. Se on vain fakta ja sillä selvä. Onneksi itselläni on vakuutus, joka kenties korvaa mahdolliset uuden upeat lääkkeet, jos nyt joku sellaisia viitsii keksiä. Tällä hetkellä sellaisia ei ole tähtäimessä kuin yksi, jota olen jo saanut ihan julkisen puolen kautta (mutten rahoilla) kokeilla. Myyntilupa valmisteelle olisi jo Saksassa ja Sveitsissä, joten ei kun fillari myyntiin, muuta omaisuutta kun ei oikein taida olla, ja matkustamaan em. maihin. No tosiasiassa erityisluvallahan nuo sairaalat tuota hankkivat, vaikkei kaikki lääkkeet vielä olisikaan saaneet myyntilupaa suomessa. Hinnasta vaan ei minulla ainakaan ole tietoa. Yleensä tuhansia euroja/ hoito. Toistuvasti.