Katsoin vasta eilen viikko sitten tallentamani tosipohjaisen elokuvan: Toipuminen. Elokuva kertoo nelihenkisestä perheestä, jonka rakennusmestari-isä saa aivovaurion onnettomuudessa. Pitkän kooman jälkeen hän kyllä herää, mutta on menettänyt lähimuistinsa ja kaikenlaiset estot. Alan muuttuu perheen päästä kolmanneksi lapseksi. Hän on täysin autettava, täysin vahdittava eikä hän selviä minkäälaisista sosiaalisista tilanteista. Hän riisuu vaatteita, puhuu kummia, ulostaa mihin sattuu, sytyttää talon palamaan ja ahdistelee jopa omaa äitiään puristelemalla takapuolesta ja puhumalla rivoja. Koko perheen elämä menee sekaisin ja vaimolla on vaikeuksia hoitaa miestään, raha-asioita, taloa, lapsia jne. kun perheestä on "kadonnut" isä. 

Miksikö halusin tästä elokuvasta kirjoittaa? Koska Alanin tilanne on aivan sama kuin minulla herättyäni teho-osastolta. Kyselin ihmisten ikiä, kiroilin kuin rakkari, haukuin ihmisiä ja vaadin päästä pois sängystä. Itkin lähes koko elokuvan ajan, kun ajattelin tilannetta, jossa minulle olisi jäänyt aivovamma. Huh huh- nytkin alkaa itkettää. Menen nukkumaan. Suu on niin arka että voi juoda vaan jääkylmää väljähtänyttä coca colaa..