Eilen askartelin loppuun ja kirjoittelin joulukortteja. Kävin ulkona syömässä, kun kerran torstai-perjantainen vatsatauti oli helpottanut. Hyvä syy oli myös se, että vesijohtovedessä kasvaa ikäviä bakteereja ja se on käyttökiellossa. Kokkailu tai leipominen ei oikein innosta pullovettä käyttäen. Tänään lueskelen vain kirjoja ja löhöän. Stressaan ensi viikkoa.

Sain juuri luetuksi kirjan:

Otava 2006

Kati Lepistö sairastui 13 vuotta sitten Locked-in-syndroomaan. Hän tuntee kosketuksen ihollaan, ymmärtää, kuulee, näkee, muttei pysty liikuttamaan kunnolla kuin silmiään. Hän kuitenkin pystyy istumaan pyörätuolissa ja kommunikoimaan erikoisvalmisteisen tietokoneen avulla. Vuonna 2006 Kati päätti kirjoittaa kirjan yhdessä Kotilieden päätoimittajan Leeni Peltosen kanssa. Kirja perustuu Katin päiväkirjoihin sekä hänen läheistensä muistiinpanoihin.

Yleisesti kirja oli koskettava ja hyvä. Avasi silmiä ja pienensi omia murheita. Kuitenkin jotenkin koin että rakkassotkut olivat raskaita lukea. Miehet vannoivat rakkauttaan ja Kati vannoi takaisin ja sitten taas miehet katosivat vuosiksi. Aina Kati oli varma että tämä on se oikea. Toisaalta tällaiset asiat ovat aivan normaaleja nuoren naisen murheita, mutta silti teki mieli heittää kirja seinään, kun taaaas joku petti. Aina oli kuitenkin joku mies kuvioissa mukana ja juuri tämä mies on niiiin ihana. Kirja oli täynnä aivan normaaliin elämään kuuluvia asioita, jotka kuitenkin pääsivät oikeisiin mittasuhteisiin Katin kertoessa niistä. Hän matkusteli, opiskeli, shoppasi, välillä laihdutti.

Hyvä kirja kaikenkaikkiaan!

Minulla onkin omana nämä kaksi muuta locked-in -syndroomasta kertovaa kirjaa Perhonen Lasikuvussa ja jokin toinen jonka nimeä en tähän hätään muista. Jotenkin tässä Katin kirjassa konkretisoitui locked-in-syndrooma-potilaan elämä käytännössä.