Minna Tallgren, lääkäri, Meilahden sairaalan teho-osasto: "Jos sairaus ja kuolema tulevat nopeasti ja yllättävästi, saattaa ensimmäinen keskusteluni potilaan omaisten kanssa olla se, jossa kerron heille läheisen kuolemasta. Sen voi joutua käymään jopa puhelimessa. Nämä tilanteet ovat kaikkein haastavimpia.

Länsimaailmassa kuoleman kohtaaminen on nykyään niin harvinaista, että ne ovat ainutkertaisia tapahtumia sekä potilaille että omaisille.

Nuorena ajattelin, että tähänkin tottuisi, mutta ei se niin ole. Koen itsekin surua potilaan kuolemasta. Yleensä minulla on ollut tähän ihmiseen henkilökohtainen suhde: olen perehtynyt hänen hoitoonsa ja siihen, minkälaista hänen elämänsä on ollut ja miten hän on sen kokenut. Ei asioiden miettiminen lopu siihen, kun omaiset lähtevät kotiin – eikä siihen, että itse lähtee kotiin. Sitä miettii pitkin päivää.

Erityisen vaikeina koen tilanteet, joissa on samankaltaisuutta itselleni tärkeisiin ihmisiin. Jos vaikka potilas on saman ikäinen, näköinen tai oloinen kuin omat perheenjäsenet tai ystävät.

Suruun liittyy väsymyksen ja lamaantumisen tunnetta. Työtilanteessa niitä oppii hallitsemaan. Kun keskustelen omaisten kanssa, en voi antaa valtaa omille tunteilleni. Minun täytyy pystyä pitämään langat käsissäni.

En aina tunne potilaan omaisia hyvin, enkä osaa ennalta arvioida heidän hätänsä astetta. Vaatii keskittymistä, jotta osaan keskustella asioista, jotka ovat sillä hetkellä tärkeitä. Tarvitaan aikaa, jotta sekä minä että he voimme keskittyä keskusteluun. Silloin ei ole hakulaitetta taskussa."