Miksi en ole kirjoittanut pitkään aikana blogiini? Siihen en osaa vastata. Ehkä siksi, että kun sanat kirjoittaa paperille, niistä tulee todellisempia. Liian todellsia minulle?

Alkuvuosi on ollut vaikeaa. Todella vaikeaa. Omalla rakkaalla isoäidillä todettiin rintasyöpä, oma elämäni oli todella pahassa solmussa, lääkärit painostivat. Osittain koin lääkäreiden syyllistäneen minua, vaikka totuus oli aivan toinen. He vain totesivat päätöksieni pahentaneen ja pahentavan jatkossa tilannetta. Jossain vaiheessa koin pääni olevan aivan liian sekaisin. Jopa niin sekaisin, etten tiennyt mitä tehdä. Sorruin myös erittäin uhkarohkeisiin tempauksiin, jossain mielessä sitä voi sanoa jopa itsensävahingoittamiseksi.

Koen todella vaikeaksi puhua julkisesti siitä, mitä pääni sisällä liikkuu. Ne ovat vaikeita asioita varmasti ammattihenkilöille, entäpä sitten "tavallisella maallikolle", ystävälle. Voinko rasittaa ystävääni näin raskailla ja vaikeilla asioilla? Ei heillä ole ratkaisua tilanteeseeni.. Toisaalta en pysty puhumaan ammattihenkilöille heidän kirjaamispakkonsa vuoksi. Toisaalta myös useita pakkohoitomääräyksiä käsiteltyäni tajuan, kuinka "helppoa" ihminen on määrätä tahdonvastaiseen hoitoon.

Tiedän kuitenkin, ettei maskini loputtomiin pidä. En voin esittää kaikille, se ei vain ole mahdollista.